Vaikuttaa siltä, että vaikenemisen kulttuuri on ajassamme muuttumassa. Aiemmin visusti piilossa pidetyt, vahingolliset sosiaalisen kanssakäymisen muodot alkavat nousta päivänvaloon monissa eri yhteyksissä. Myös jotkut maaseutuyhteisöt kätkevät sisälleen asioita, joista ei puhuta pelon tai niiden häpeällisen luonteen vuoksi. Onneksi monet yhteisöt ovat maaseudun elämää ja hyvinvointia tukevia. Uudistavien yhteisöjen kehittymisen kannalta on tärkeää nostaa esiin sekä asioita, joista vaikeneminen ylläpitää haitallisia degeneratiivisia dynamiikkoja yhteisöissä, kuin esimerkkejä uudistavaa dynamiikkaa luovista yhteisöistä.

Hyss!!!

Tutkimukseni aikana olen törmännyt monenlaisiin tabuaiheisiin. Osa aiheista on sellaisia, joista ei vain ole totuttu puhumaan, mutta joista puhuminen on osoittautunut innostavaksi ja voimauttavaksi. Tällaisia ovat muun muassa intuitio päätöksenteossa sekä luontokumppanuus ja siihen liittyvät tunteet. Sitten taas on aiheita, jotka liittyvät valtadynamiikkoihin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen pimeisiin puoliin, kuten yhteisöstä ulos sulkemiseen tai lähisuhdeväkivaltaan, ja niistä keskusteleminen saattaa olla häpeällistä, pelottavaa ja jopa tuskallista. Kuitenkin piilossa pysyessään ne ruokkivat ja ylläpitävät vahingollisia dynamiikkoja erilaisissa yhteisöissä.

Itsekin pelkäsin aiemmin seurauksia, jos kirjoitan tai puhun tabuaiheista julkisesti. Enää en pelkää, koska rehellisyys ja avoimuus ovat uudistavan elämäntavan peruskiviä. Eräs suosikkilainaukseni löytyy haastattelusta liittyen viljelijän ja luonnon kumppanuuteen, mutta jota voi soveltaa myös ihan kaikkeen muuhun toimintaan:

Ja jos minulle on annettu tiedoksi asioita joista on jopa pyydetty puhumaan julkisesti enkä sitä tee, ylläpidän valhetta, että näillä asioilla ei ole merkitystä. Niinpä avasin sanaisen arkkuni ja kirjoitin aiheesta Maaseudun Tulevaisuuden yliössäni 17.2.2026: Vaikeista aiheista vaikeneminen ruokkii eristymistä maaseutuyhteisöissä, jossa pureuduin erityisesti vaikeudesta päästä sisään yhteisöihin.

Tällä kertaa en pureudu yleiseen kiusantekoon tai epäsosiaalisiin ja rikollisiin ryhmiin, joita pesiytyy maaseudulle, näistäkin puhuminen on usein kiellettyä, joko siksi, että kylän maine tahrautuu tai sitten pelätään, että joku tulee ja kostaa puheet. Tässä kirjoituksessa käsittelen suvaitsevuutta yleisesti sekä perhesuhteisiin liittyviä ongelmia, ja lopussa maalailen ratkaisuehdotuksia.

Vaietut aiheet eivät koske suinkaan kaikkia yhteisöjä, mutta liian monia tuottaakseen inhimillistä kärsimystä. Ja siksi siitä kirjoitan – ihanille ja hyvin toimiville yhteisöille varaan toisen kirjoituksen. Seuraavassa tekstissä olevat lainaukset ovat tutkimusaineistostani, mutta tällä kertaa ilman numerointia aiheen arkaluontoisuuden vuoksi – en halua, että näitä lainauksia voidaan yhdistää muihin lainauksiin.

HUOM! Käsittelen tekstissä ilmiöitä yleisellä tasolla. Tekstin asiat eivät koske jokaista yhteisöä eikä yksilöä, enkä väitä näiden ilmiöiden olevan maaseutuyhteisöjen ja perheiden vallitseva tila. Asiat ovat nousseet esiin tutkimushaastatteluissani ja muissa keskusteluissa maaseudun asukkaiden kanssa.

Uskon vakaasti, että blogiani lukemaan eksyvät ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole itse aiheuttamassa ja ylläpitämässä vahingollisia ilmiöitä omassa yhteisössään!

Sen sijaan uskon, että moni lukijoista on kohdannut kirjoituksessani esiin nousseita asioita joko omassa tai läheistensä elämässä. Kannustankin rohkeasti murtamaan toksisia dynamiikkoja ja puhumaan näistä asioista sekä tarjoamaan apua huomatessaan, että joku sitä voisi tarvita.

Kenellä on oikeus suvaita toista?

Monissa maaseutuyhteisöissä piilee suvaitsemattomuus muita ihmisiä ja heidän elämänvalintojaan kohtaan. Kielitoimiston sanakirja määrittelee suvaitsemattomuuden seuraavasti:

adjektiivi ahdasmielinen, -henkinen, jyrkkä, tuomitseva.

Tilanne saattaa koskea erilaisia elämänvalintoja tekeviä yhteisön ”alkuperäisasukkaita” tai uusia yhteisöön tulijoita. Viljelijäperheissä aihe koskettaa erityisesti naisia, sillä usein maalle tullaan puolisoksi tilaa jatkavalle miehelle. Uudistavaan viljelyyn siirtymää tekevät viljelijät kohtaavat usein epäilyksiä, eivätkä välttämättä saa perheensä tai yhteisönsä tukea, koska tapa viljellä poikkeaa yhteisön normeista.

Tämä ei suoraan liity perheeseen, mut osittain se voi liittyä siihenkin; jos sä haluaisitkin tehdä erilaisia elämänvalintoja kuin muut. Se yhteisöllisyys käy sen hankalammaksi, mitä erilaisempia ihmisiä siellä on. Varsinkin, jos niistä ei voida puhua eikä niitä voida tuoda ilmi. Että ihmiset eivät voi olla ikään kuin omia itsejään. Niin silloin se koko yhteisöllisyyden mahdollisuus alkaa olee paljon pienempi.

Monet tutkimukseeni osallistuvista pohtivat sitä, miksi ennen yhteisöt toimivat. Eräs syy oli se, että ihmiset aidosti tarvitsivat toisiaan ja toisaalta, suurempi osa ihmisistä asui maalla ja kuului siihen yhteisöön – halusi tai ei.

Se entisajan kyläyhteisö idylli on perustunut osittain siihen et on pakko, on ollut pakko sulattaa niitä ihmisten outouksia ja ärsyttävyyksiä ja muuta siellä. Koska semmosiahan ihmiset on. Ja nykyisin voi valita niin paljon laajemmin sen, että kenen kanssa pitää yhteyttä, ja valita semmoisia helpompia ihmissuhteita elämään.

Käyttäytymistieteitä opiskellessani esiin nousivat monenlaiset poikeavuuteen liittyvät teemat. Miten me ihmiset määrittelemme ”normaalin” ja patologisoimme tai syrjimme tästä määrittelemästämme normaalista poikkeavaa. Ja toisaalta suvaitsevuus, jonka Kielitoimiston sanakirja määrittelee seuraavasti:

adjektiivi (rinn. suvaitsevainen) salliva, vapaamielinen, avarahenkinen, tolerantti. Suvaitseva kasvatus, näkemys.

Samaan aikaan kun opiskelin, äitini teki omissa maisteriopinnoissaan gradua vallasta terveydenhuollon organisaatioissa, ja kävimme hänen kanssaan pitkiä keskusteluja vallan olemuksesta. Itse päädyin luennoilla esittämään epäsuosittuja näkemyksiäni siitä, kuinka mielestäni suvaitsevuus on oikeastaan yksi vallan yksi muoto.

Ajattelen, että itsensä asettaminen suvaitsijan asemaan tekee suvaittavasta alisteisen kohteen.

Vaikka suvaitsevuus määritellään vapaamielisyydeksi, sille annetaan myös määritelmä ”salliva”. Millä oikeudella voimme siis nostaa itsemme suvaitsijan asemaan ja ajatella, että meillä olisi oikeus suvaita tai olla suvaitsematta toista ihmistä, tai sallia hänen tekemiään valintoja? Mitä jos joku muu määrittelee meidät tähän alisteiseen rooliin olemaa salliva meitä kohtaan? Pidämmekö siitä, vai onko se eri asia silloin, kun se koskee meitä itseämme?

On täysin eri asia tehdä aidosti vahingollisia asioita toisille, yhteisölle tai ympäristölle kuin toteuttaa vapauttaan luoda omaa elämäänsä. Vääryyttä ja pahuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä, vaan niille täytyy asettaa rajat. Toisen ihmisen elämänvalintojen tai hänen persoonansa suvaitseminen taas on asia, joka ei saa määrittää dynamiikkoja yhteisöissä.

Jokaisella on oikeus luoda omaa elämäänsä juuri kuten haluaa, ilman että siihen tarvitaan yhteisön siunaus. Parasta olisi, jos erilaisuus nähtäisiin yhteisöissä rikkautena ja sen kautta voitaisiin luoda kukoistusta.

Uudistavaan elämäntapaan kuuluu elimellisenä osana monimuotoisuus, niin ekosysteemissä kuin ihmisyhteisöissäkin.

Perhe on paras ja pahin

Yhteisön ulkopuolelle jääminen on tuskallista, mutta mikäli ulossulkija on oma perhe – joko aikuisena perustettu tai lapsuudenperhe-, tuska moninkertaistuu. Samoin, jos perhe, jonka pitäisi olla rakkauden ja turvan tyyssija, sisältääkin hyväksikäyttöä, lähisuhdeväkivaltaa tai muuta henkistä tai fyysistä vallankäyttöä, se haavoittaa ihmistä pysyvästi.

On mielenkiintoista, että kun aiheesta puhuu tai kirjoittaa, moni maaseudun asukas kiirehtii toteamaan, että ”enemmän tätä tapahtuu kaupungeissa” ja ”kyllä maaseudun yhteisöissä toisista pidetään huolta eri tavoin kuin kaupungissa”.

On aivan totta, että nämä samat ilmiöt ovat läsnä sekä maalla että kaupungissa. On kuitenkin huomattavan eri asia asua harvaan asutulla maaseudulla ilman turvaverkkoja kuin kaupungissa. Sitä paitsi, miten maaseudun yhteisöjen ongelmat poistuisivat niitä vähättelemällä ja kaupungin ongelmia esiin nostamalla? Eräs tutkimukseeni osallistujista pohti:

Yksi teema on haja-alueiden lähisuhdeväkivalta. Monilla kun  parisuhteen mukana tulee myös työ/yritys ja asunto. Moni edelleen sinnittelee, koska kokee, että lopullinen ratkaisu vie kaiken. Avun pyytämiseen on vielä tavallista korkeampi kynnys, ja jos päätät lähteä akuutista tilanteesta, se voi tyssätä niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin siihen, että ei ole mitään kulkuvälinettä. Apua on ihan turha huutaa – tämä voi kyllä olla tilanne taajemmin asutuissa paikoissakin.

Toisinaan keskusteluun nousee se, että Suomessa lähisuhdeväkivalta on väestöön suhteutettuna ainakin EU:n ”kärkipäätä”, mutta siitä ei puhuta, että jälleen ainakin väkimäärään suhteutettuna ongelma on todella merkittävä siellä, missä väkeä on vähän ja apu kaukana. Asiasta pitäisi kirjoittaa ja uutisoida, jotta avun hakemisen esteenä ei olisi häpeä ja harhaluulo, että olen ainoa ja kohteluni ansainnut.

Suomessa vasta julkaistussa Husson ja kumppaneiden (2026) tutkimuksessa todetaan, että kun puhutaan lähisuhdeväkivallasta, se jää edelleen yksilötasolle ja ratkaisut ovat sen mukaisia, vaikka ”Väkivaltaan puuttuminen edellyttää kuitenkin asenteellisia muutoksia sekä rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat käytäntöjen muuttamisen ja väkivaltaan ja sen uhkaan puuttumisen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa”.

Kaikki ongelmat eivät liity konkreettisesti väkivaltaan, vaan haitallisia perhedynamiikkoja aiheuttavat monenlaiset ulkoiset tekijät, normit, odotukset ja ylisukupolvisuus. Ei myöskään voi unohtaa sitä, että taloudellinen tilanne on nykypäivänä liian monella viljelijäperheellä raskas. Suomessa on ajatus siitä, että maatalous perustuu perheviljelmiin. Kuitenkin maatalouden monet haasteet heijastuvat myös perheisiin. Parisuhteet ovat kovassa paineessa, kuten seuraava lainaus osoittaa:

Jos viljelijäsysteemin pitäisi perustua siihen perheviljelmään, niin mitäs jos ne perheet ei vaan pysty? Ja odotukset on parisuhteelle aivan jotain muuta, kuin mitä maatalousympäristössä on tarjota?

Täällä on tarjolla epävarmuutta, ehkä vähän heikkoa toimeentuloa, iso määrä työtä, vähän vapaa-aikaa… niin se on minun mielestä aika jännää ettei siitä hirveesti puhuta. Se on ajateltu yksilön ongelmana, mutta kyllä mä koen, että se on pian ihan jotain muuta, kuin yksilöitten ongelma.

Ne mittasuhteet on niin isot kohta, että siitä tulee jonkinlainen yhteiskunnallinen kysymys pian. Kun kuitenkin se perhe on aika tärkeä sosiaalisen verkoston perusta, että mitä sitten, kun siellä yhteisössä ei ole niitä muita ihmisiä, ja sitten sun perhe on haasteissa, rakoilee, ehkä ero, niin mitä sitten tapahtuu?

Vaikka elämme tasa-arvon aikaa, jossa sukupuolille on omat kiintiönsä erilaisissa toimissa, ovat naisten ja miesten roolit käytännössä kuitenkin hyvin erilaiset erityisesti viljelijäperheissä, joissa mies on usein ensisijainen viljelijä. Harvemmin on niin päin, että nainen on viljelijä, ja mies hoitaa kotia ja lapsia oman työnsä ohessa. Tilanne saattaa olla toivottu, tai sitten siihen on ajauduttu käytännön syistä. Aina ei ole niin, että mies ymmärtäisi puolisonsa työtaakkaa ja saattaa pitää asetelmaa selviönä – erityisesti jos omassa lapsuudenperheessä äiti on hoitanut lapset ja kodin. Usein se on myös tarkoittanut sitä, että poikalasta ei ole opetettu tekemään kotitöitä.

Olettama on, että maanviljelijä on mies, ja hänellä on vaimo, joka hoitaa kodin, lapset ynnä muuta. Montako eturivin palkittua naisviljelijää on? Miten täysipäiväinen maanviljelijä yhdistää sen kaiken? Yleensä jokaisen perheellisen menestyvän miesviljelijän takana on nainen.

Tähän yhtälöön kun ynnätään se, että nainen usein tulee miehen sukutilalle puolisoksi, on monesti naisen osa tulla yhteisöön ulkopuolelta. Omaisuus ei jakaudu tasan, mutta työtä riittää ja taloudelliset paineet ovat kovat. Jos parilla on yhteisiä lapsia, on helpompi ajatella, että tehdään tulevaisuutta omille lapsille, mutta jos lapsia ei tule, tai kyseessä on uusperhekuvio ilman yhteisiä lapsia, tilanne hankaloituu entisestään. Yhteisöön puolisona tuleminen toki voi olla haasteellista sukupuolesta riippumatta, ja oma lukunsa yhteisöissä ovat samaa sukupuolta olevien parien suhteet, joita voidaan katsoa vielä karsaammin.

Yleistä on edelleen se, että miniä ei ole sopiva appivanhemmille, jolloin muukin yhteisö alkaa vältellä tulokasta. Toisaalta joskus syrjintä on hienovaraista, jolloin sitä on vaikeaa todentaa. Voi myös käydä niin, että viljelijän biologisen perheen mielestä ”epäsopivan” puolison puolustaminen johtaa jopa oman lapsen sulkemiseen ulos perheyhteisöstä.

Valitettavan usein tilanteet lopulta päätyvät loppuunpalamiseen tai eroon, joskus jopa sairastumiseen tai menehtymiseen. Ei ole salaisuus, vaan tutkittua tietoa, että stressaava elämäntilanne aiheuttaa kehossamme kemiallisia muutoksia, jotka ajan myötä johtavat monimuotoisiin haitallisiin seuraamuksiin. Vaikka seuraamukset eivät olisi niin rajuja, on selvää, että vaikeissa perhekuvioissa eläminen korventaa hyvinvointia.

On huomattavaa, että stressi siirtyy myös perheiden aikuisilta lapsille, aivan kuin toksiset käyttäytymismallitkin.

Koska ruoka on meidän kaikkien elämänedellytyksemme, on myös viljelijäperheiden hyvinvointi edellytys meidän elämällemme. Ja siksi niiden tukeminen hyvinvoinnin rapauttamisen sijaan olisi ensisijaisen tärkeää. On toki huomattava, että nykyinen erillisyyteen ja yksilöllisyyteen kannustava kulttuurimme saa myös monet kokemaan, etteivät halua tukea tai haluavat olla vain etäinen osa yhteisöä. Toisaalta polarisaatio itsessään etäännyttää yhteisöstä, koska mahdolliset äärevät mielipiteet ja ristiriidat ovat liian väsyttäviä.

Nykytilan kuvausta ja ratkaisuehdotuksia

Miten tämä sitten liittyy päätöksentekoon tai tutkimukseeni? Tutkimukseni koskee viljelijöitä. Viljelijät tuottavat ruokaa elannokseen. Kaikki syövät ruokaa elääkseen.

Ratkaisujen löytäminen viljelijäperheiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseksi on siis paitsi inhimilliseltä näkökannalta keskeistä, mutta myös ruokaturvan kannalta; harva tulee ajatelleeksi sitä, että mikäli viljelijäperheet eivät jaksa tuottaa, ei ruokaa tule. Piste.

Kulttuurissamme elätetään illuusiota siitä, että vaikeasti mitattavat ja tuottamattomaksi luettavat inhimilliset ominaisuudet ja tarpeet – kuten hyvinvointi ja tunteet – voidaan sivuuttaa paitsi päätöksenteossa, myös elämässä yleisesti. Huolimatta siitä, että mikäli erilaisia tunteita, mielihaluja ja vaikeasti mitattavia viettejä ja vaistoja ei olisi, emme kuluttaisi, ahnehtisi, kadehtisi, sotisi tai edes lisääntyisi. Näiden inhimillisten ominaisuuksien ansiosta -ilmeisesti nyt kehityksensä huipulla oleva – sivilisaatiomme on ajanut itsensä ennennäkemättömään ja tuhoisaan planeetan ylikulutukseen sekä yhteiskuntien polarisaatioon. Maailman Talousfoorumi on jopa nostanut esiin potentiaalisen mahdollisuuden talousjärjestelmien ja yhteiskuntien romahtamisesta.

Tunteet siis liittyvät planetaariseen kokonaisuuteen; eihän polarisaatiotakaan syntyisi ilman tunnetta siitä, että toiset ovat väärässä ja minä tai minun joukkueeni oikeassa. Mielipidekysymyksiä kun ei voi luonnontieteellisesti mitata, kenen mielipide olisikaan oikeampi kuin toisen? Myös arvomaailmat ovat vaikeasti määrällisesti mitattavia, mutta erittäin keskeisesti päätösten perustana.

Koska varmasti monien arvona on toimia toisten ja planeetan hyväksi, emmekö siis voisi aivan yhtä hyvin kääntää toimintamme uudistavaksi ja lisätä aineetonta hyvinvointia, rakkautta, kiltteyttä, ystävällisyyttä ja myötätuntoa? Auttaa toisiamme ja luoda yhteyksiä erillisyyden sijaan?

Eikö kuitenkin tässä maailmassa olisi tärkeintä rakastaa, iloita, tehdä hyvää itselle, toisille, ja koko planeetalle? Mikä olisi sen tärkeämpää kuin olla onnellinen? Sitähän useimmiten kaikki kuitenkin itselleen, lapsilleen ja muille läheisilleen toivoo.

Niinpä siis kaikki liittyy päätöksentekoon, sillä jokainen asia, jonka luomme tähän maailmaan, on jonkinlaisen valinnan seurausta. Ja mitä enemmän olemme tietoisia siitä, minkä perusteella teemme päätöksiä, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä me olemme tässä maailmassa muille ihmisille, ja kuinka kohtelemme tätä planeettaa.

Kun ohjaudumme sisältä, valitsemme itse tietoisesti miten toimimme, ja ilmennämme sitä, mitä olemme itse ihmisinä, emme sitä mitä muut meitä ohjaa olemaan.

Toisin sanoen sisältä ohjautuminen tekee meistä vastuullisia toimijoita tässä yhteiskunnassa, omissa yhteisöissämme, ja omassa elämässämme. Kukapa oikeasti haluaisi olla vain ulkoisten voimien heiteltävänä? On selvää, että erilaiset tunnekuormat ja pinttyneet tavat pitävät meitä otteessaan, mutta uudistavassa elämäntavassa poisoppiminen haitallisista käytännöistä on aivan yhtä tärkeää, kuin uusien hyvien toimintatapojen opettelu. Eräs hieno nuori ajattelija totesi taannoin hänen kanssaan yhteisönsä ongelmista keskustellessani, että ”hän ei ymmärrä, miksi tällaisia näytelmiä ylläpidetään”.

Eräs ratkaisu uudistavampaan tulevaisuuteen onkin, että tunnustaisimme ongelmien olemassaolon, tohtisimme puhua niistä, ja pyrkisimme aktiivisesti ratkaisemaan niitä arvostavasti toisiamme kohdaten.

Olen pohtinut paljon tätä tutkimusta tehdessäni sitä, kuinka vielä saattaa tulla sellainenkin aika, jossa ihmiset kokevat kutsumusta luoda uudistavia yhteisöjä, joissa luodaan uudistavaa dynamiikkaa paitsi ekosysteemissä, myös vuorovaikutuksissa muiden ihmisten kanssa. Siksipä onkin innostava ajatus, että vuorovaikutusta ja niiden dynamiikkoja voi aidosti muuttaa regeneratiiviseen suuntaan – usein kun kuulee innolla aloitettujen yhteistöiden ja yhteisöjen kaatuvan juuri siihen, ettei ristiriitoja ja näkemyseroja saada ratkaistua uudistavasti.

Vaikka kaikki muutos lähtee ihmisten ajatusmuutoksesta, sen lisäksi tarvitaan konkreettisia toimia. Eräs hienoimpia ajatuksia joita tutkimukseeni osallistujilta sain oli

Integroida maatilat yhteiskuntaan.

Miten riemastuttavan yksinkertainen ratkaisu, ja juuri sellainen, jota uudistava tulevaisuus tarvitsee! Itse asiassa, voisimme mennä vielä astetta pidemmälle ja ajatella että eläisimme inklusiivisessa yhteiskunnassa, jossa maaseutu ja maatilat olisivat aidosti vuorovaikutteinen ja elävä osa sitä – ja yhteiskunta olisi osa ruuantuotantoa. Näin ollen myös maaseudun ja ruuantuotannon ongelmat muuttuisivat aidosti yhteiskunnan ongelmiksi, ja ne tulisi ratkaista jotta yhteiskunta voisi toimia uudistavasti eikä hajoaisi omaan erillisyyteensä. Myötätunto ja ymmärrys kasvaisi, kun kaikki kokisimme aidosti olevamme samassa veneessä.

Jollain kummallisella tavalla olemme yhteiskunnassamme onnistuneet luomaan illuusion, jossa maaseutu nähdään yhä enenevässä määrin ruuantuotannon reservaattina, ja kaupungit ovat sitä ”oikeaa elämää”.

Tosielämässähän olemme täysin riippuvaisia maaseudulla tapahtuvasta ruuantuotannosta.

Pitäisikö meidän oikeastaan keksiä sille jokin toinen sana kuin tuotanto, joka etäännyttää ihmiset siitä tosiasiasta, että ruoka on viljelijän ja muun luonnon arkisena ja käytännöllisenä yhteisluomisena syntynyt ihmiselämän edellytys?

Itse en usko, että meistä kovin moni onnistuisi viljelemään, metsästämään tai keräilemään kaiken ruokansa itse. En myöskään usko, että maatalouden tulevaisuus voi levätä pelkästään suurten yritysten varassa tai ruokamme voisi tulla vain ulkomailta, sillä a) emme voi tietää miten ilmastonmuutos ja muu maailmantilanne vaikuttaa huoltovarmuuteen ja ulkomailta tuotavaan ruokaan, ja ennen kaikkea b) planeettamme ei tule sallimaan pelkkää laajamittaista hyväksikäyttöä ja riistoa, jota ylisuuret tilakoot ja eläinmäärät sekä voimaperäinen viljely aiheuttavat.

Ennemmin maatalouden tulisi monimuotoistua, ja suurten tilojen lisäksi olisi myös keskikokoisia ja pieniä tiloja. Olisi kokonaisvaltaisesti (myös taloudellisesti) hyvinvoivia tiloja, joiden ympärille luoda uudistavia yhteisöjä. Olisi iloa, toivoa, rakkautta, myötätuntoa, elävyyttä, luovuutta, kauneutta, monimuotoisuutta ihmisissä ja maatilaekosysteemissä…. Ja halu lisätä yhteyttä ja arvostavaa vuorovaikutusta sekä ratkaista ongelmia uudistavasti.

Ja… mainitsinko jo rakkauden ja siitä kumpuavan ilon? Niiden kautta toimiessa ei voi aiheuttaa kenellekään vahinkoa. Koska aito ilo ja rakkaus ei polje toisia maahan ja nosta itseä ylemmäs, aito ilo ja rakkaus ei sodi eikä valehtele eikä hyödy itsekkäästi toisten ihmisten tai planeettamme kustannuksella. Aito ilo ja rakkaus on uudistavaa, ja se hyvä lisääntyy jaettaessa.

On myös huomattava, että usein puoliso valitaan nykypäivän Suomessa rakkaudesta, ei käytännön sanelemana. Myös intuitiolla on osuutensa asiassa:

Esimerkiksi minusta puolison valinnassa intuitiolla on hirvittävän suuri rooli. En ainakaan muista nyt siinä yhtään järkiperustetta. [nauretaan] Järkiperusteita on voinut tulla myöhemmin.

Rakkaus voi toki pariskunnan välillä hiipua, mutta mikäli rakkautta perheessä on, sitä pitäisi viimeiseen asti vaalia ja yhteisönkin tukea. Olisiko aika sisällyttää ruokaturvapuheeseen viljelijäperheen hyvinvointi ja rakkaus – myös viljelyyn, luontoon ja itse ruokaan?