Keskustelukulttuurimme muutos on avain kaikkeen muutokseen. Se, kuinka vuorovaikutamme ja millaista kieltä käytämme, muovaa toimintaamme ja yhteiskuntaamme. Tämän aiheen parissa olen käyttänyt aikaa alkuvuoden aikana kirjoittamalla yliöitä Maaseudun Tulevaisuuteen.
Viimeisin yliöni Lihapuhe hyötyisi moniulotteisemmasta tarkastelusta herätti odotetusti paljon tunteita ja keskustelua. MT:n FB-sivulla näyttelivät murto-osaa itse keskustelunavaukseen liittyvät kommentit, jotka kuitenkin rohkaisevasti nostivat keskustelua uusille ulottuvuuksille, kuten oli tarkoituskin. Ajallemme tyypillisesti, kommentointi yltyi valtaosin kiistelyksi, jonka tuoksinassa esiintyivät niin Hitler, rokoteteollisuus, salaliittoteoriat, kuin ”viherterrorismi” ja ”vegaanien sarjahulluus”.
Tässä blogissa avaan ajatuksiani diskurssien parissa tekemästäni työstä, kiitollisena saamastani mahdollisuudesta virittää keskustelua uudenlaisista näkökulmista yhdessä Suomen luetuimmista päivälehdistä.
Mikä ihmeen diskurssi?
Diskurssi määritellään Tieteen termipankissa tietyn aiheen tai alan ympärille muodostuneeksi kielellisten ja muiden vuorovaikutustapojen kokonaisuudeksi sekä sosiaalista toimintaa ja merkitysten muodostumista määrittäväksi käytänteiden järjestelmäksi.
Ihmiset muokkaavat diskursseja ja diskurssit taas käytöstä. Olen havainnut oman tutkimukseni myötä, että diskurssimme muodostavat kiinteitäkin esteitä sille, mitä saamme puhua ja millaisista asioista on vaiettava.
Eräs hyvä esimerkki ovat sisäiset kokemukset, kuten intuitio, josta vaietaan visusti. Usein syynä on pelko siitä, että joutuu naurunalaiseksi tai leimautuu epäuskottavaksi.
Minullekin on laskelmia tehty, ja sitten minä olen tehnyt kuitenkin omia päätöksiä intuitiolla, ja ne on minun mielestäni mennyt ihan oikein.
CARF17
En tiedä sitten, minkähänlainen vastaanotto se olis tälle asialle tutkijapiireissä? Onko se niin, että kun siellä perustuu faktoihin ja tutkimustuloksiin ne ajatukset, ettei uskalla tavallinen maanviljelijä tuoda julki tätä asiaa?
Tästä aiheesta kirjoitin yliössäni kesäkuun lopulla otsikolla ”Tohtiiko tätä sanoa” – nykyistä sallivammat maatalousdiskurssit voisivat parantaa myös päätöksentekoa
Meinasi itselläkin mennä pupu pöksyyn yliötä kirjoittaessa. Uskallanko oikeasti kirjoittaa aiheesta näin isolle lukijakunnalle? Ei ole helppoa olla aloitteleva tutkija, jonka tutkimusalue on jotain täysin uutta, ja joka laitetaan helposti hörhölaariin sen enempää asiaa ajattelematta.
Mutta sitten ymmärsin; jos minä, joka tutkin asiaa en näistä kirjoita, kuka sitten? Viljelijöiltä keräämäni tutkimusaineisto antaa vankan selkänojan sille, että sisäisistä kokemuksista on oikein ja tarpeellista kirjoittaa. Intuitio on todellinen kokemus, ja sen piilottaminen on osaltaan myös itsen piilottamista, joka voi olla raskasta, kuten seuraava lainaus osoittaa:
Kyllä mun mielestä [intuitiosta olisi hyödyllistä puhua], koska mikä tahansa rakennelma, mitä sun täytyy pitää yllä, se vie voimia.
CARF05
Ja tavallaan se, että jos siitä intuitiosta ja sen käytöstä [vois puhua] ja vois kuulla muitten kokemuksia, niin se vois jotenkin viedä asiaa eteenpäin. Se vois kehittää sitä omaakin.
Kaikkea ei tarvitse eikä voi itsestään paljastaa muille, mutta jos haluaa keskustella aiheesta, sille tulisi löytyä tilaa. Usein kuitenkin estävänä tekijänä ovat kollegat.
Olen pannut merkille, että myös yhä vähenevässä viljelijäjoukossa tehdään ajan hengen mukaisesti erottelua ja juopaa eri tuotantotapojen ja -suuntien viljelijöiden välille. Oma lukunsa on uudistava viljely, joka ei ole sidottu kumpaankaan edellä mainituista, mutta herättää tunteita laidasta laitaan.
Kuten CARF57 toteaa: ”Monien asenne on ”naureskeleva” uudistavampaan viljelyyn”.
Näen, ettei meillä ole varaa maaseudun autioituessa ja elintärkeän viljelijäjoukon alati vähentyessä, luoda lisää eriytymistä alan sisällä. Viljelijäkulttuurin yhtenäisyyden perään kuulutin yliössä kesäkuun alussa otsikolla Muuttuva maailmamme edellyttää viljelijäkulttuurin yhtenäisyyden vahvistamista.
Lihapuhe herätti tunteita ja keskustelua
Viimeisin yliöni nyt heinäkuun lopulla julkaistiin otsikolla Lihapuhe hyötyisi moniulotteisemmasta tarkastelusta ja se herätti huomattavan paljon tunteita ja keskustelua, verrattuna muihin teksteihini.
Pohdin yliössä lihapuhetta, joka on juuttunut vaihteille lihaa-ei lihaa. Välissä on kuitenkin melkoinen skaala vaihtoehtoja, kuten miksi, millaista, mistä ja miten paljon, vain joitain mainitakseni. Nämä näkökulmat tulisi ottaa mukaan keskusteluun, sillä systeemiset kokonaisuudet eivät ole joko-tai -kysymyksiä, jolloin niihin ei ole joko-tai -ratkaisujakaan
Asun karjatilalla, jossa toteutetaan uudistavaa viljelyä ja sen osana tilannetajuista laidunnusta, jossa laidunlohkoja vaihdetaan tiheästi.
Koska näen arjessani, kuinka hyvin eläimet ja ympäristö voivat, ja kuinka myönteisesti toimintamme vaikuttaa satoihin ja eläinten kasvuun, en voi olla toivomatta keskustelun ja ajattelun laventamista lineaarisista ääripäistä systeemiseen suuntaan.
Aivan erityisesti toivon kuuntelevaa, arvostavaa ja systeemisesti asiaa ymmärtämään pyrkivää keskustelua, joka johtaisi aitoon muutokseen sekä diskursseissamme että käytännöissämme. Tämä muutos tulisi tapahtua koko yhteiskunnassamme; viljelijöissä, tavallisissa kuluttajissa, päättäjissä ja muissa asiantuntijoissa sekä tutkijoissa.
Tutkijana luonnollisesti kannatan tutkimuksen tekoa ja sen hyödyntämistä päätöksenteossa. Tutkimusta kuitenkin tuotetaan tuhansia ja tuhansia artikkeleja vuosittain jo pelkästään maatalouden tutkimuskentällä. Jopa tutkijoiden on mahdotonta pysyä kartalla siitä, mitä kaikkea julkaistaan, ja siksi he erikoistuvat oman tutkimusalueensa tuntemukseen.
Usein yksittäisillä tutkimuksilla, tai edes vain tiettyyn aiheeseen keskittyvillä tutkimuksilla, ei vielä voida tehdä johtopäätöksiä planetaarisen systeemin mittakaavassa, sillä tutkimukset ovat aina tehtyjä tietyssä tilanteessa ja tietynlaisin rajoituksin. Poikkeuksia toki löytyy, kuten tieteellisiä läpimurtoja tekevät tutkimukset ja teoriat sekä kattavat meta-analyysit.
Internetin ja tutkimuksen avoimuuden lisäännyttyä, jokainen kansalainen pääsee tiedon lähteille. Suosituksi tulleen äärikeskustelun tuoksinassa ihmiset kuitenkin usein poimivat julkaisujen virrasta itselleen sopivat tutkimustulokset, ja käyttävät niitä lyödäkseen toisiaan ja osoittaakseen olevansa oikeassa.
Olisi tarvetta sille että tutkimustuloksia koottaisi yhteen, ja pyrittäisiin luomaan systeemisiä ymmärryksiä siitä, mitä nämä tulokset tarkoittavat yhdessä.
Tätä tulisi tarkastella huomioon ottaen viljelijöiden äärimmäisen monimutkainen ja muuttuva toimintaympäristö, (josta kirjoitin tässä blogitekstissä: Systeemisiä ongelmia ei voi ratkaista lineaarisella ajattelulla).
Sitten keskustella, ja luoda ymmärrystä siitä, mikä on kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu juuri kyseisellä hetkellä, yhteiskunnallisesta ja planetaarisesta, sekä viljelijän yksilöllisestä näkökulmasta. Tällainen päätöksenteko kuulostaa työläältä ja ehkä jopa mahdottomalta toteuttaa.
Ei siis ole ihme, että maatalouteen liittyvien päätöksien tueksi toivottaisiin suoraviivaisempia ja helpompia ratkaisuja, ja siitä äärevä keskustelukin varmasti osaltaan kertoo.
Maaseudulla on toivoa ja ratkaisuja, mutta yhteys tarvitsee vahvistamista!
Tulevaisuuteen maalla liittyi huhtikuinen yliöni ”Olisi tärkeää yrittää luoda toivoa, ettei tulevaisuus ole pelkkää luopumista ja uhkakuvia” – maaseudulle tarvitaan toivoa ja toimintaa
Havahduin näitä teemoja pyöritellessäni siihen, että omat lapseni eivät ole koskaan nähneet ja kokeneet maaseutua aidosti elävänä yhteisönä, vaikka ovat syntyneet ja kasvaneet maalla. Se laittoi todella miettimään, mitä on tapahtunut ja millaiset olosuhteet olemme Suomeen luoneet.
Minä olen saanut kokea ja elää lapsuudessani ja nuoruudessani maaseudun yhteisöllisyyden aikaa mummolassa ja mökillä. Usein joku pyöräili mummolaan kahville, pistäydyttiin kauppa-autoon, ja maalaisympäristö tuntui elävältä. Arkea asuin kaupungin ja maaseudun rajalla, ja saatoin kaverin kanssa marssia lähitilalle kysymään, saammeko hoitaa lampaita tai hevosia, ja niin niitä hoidettiin kuin omiamme, ratsastettiin nuoret ravurit ja harjattiin ja ruokittiin lampaat.
Nykypäivänä en uskaltaisi ottaa pihaamme vierasta lasta hoitamaan eläimiä vastuukysymyksien vuoksi.
En, vaikka olen itse siitä mahdollisuudesta ikuisesti kiitollinen. Opin vastuuta, työntekoa, hevosten ja lampaiden hoitoa ja käsittelyä, maalaisjärkisyyttä sekä myös kriittisyyttä. Niitä, vuosien aikana päivittäin karttuneita oppeja, en olisi koskaan saanut ilman vapautta toimia eläinten kanssa sekä suoraa yhteyttä eläinten omistajiin.
Olen pohtinut, voiko tämä olla seurausta siitä, että yhteiskuntamme on muuttunut kovin hallinnolliseksi, byrokraattiseksi ja jäykäksi?
Kun kaikki pitää valvoa ja kirjata tarkkaan, mennä pykälien ja säädösten mukaan, niin onko sen myötä myös meidän ihmisten väliin hiipinyt etäisyys ja jäykkyys?
Enää asioita ei hoideta yhteydessä, luottamuksessa ja yhteisössä, vaan välillämme on etäisyys, joka vie meidät myös keskustelussa ääripäihin.
Kun olemme liian usein kosketuksissa toisiimme vain etäältä, somen kautta, esineellistymme toisillemme. Sama käy luonnon ja ruuantuotannon suhteen. Kun ne ovat etäällä, ne välineellistyvät. Ja se näkyy myös keskustelukulttuurissamme.
Tämä etäisyys luo epätoivoa ihmisissä. Kuulen usein, että on myöhäistä. Maaseutu on autioitettu ja rakennekehitys tulee jatkumaan kasvavina tiloina ja kaupungistumisena. Ettei mitään ole enää tehtävissä, asiat on ajettu jo niin päin seiniä.
Minä olen toista mieltä. Mikään, ei mikään, mene loputtomasti yhteen suuntaan ja kasva. Jossain kohdassa tulee jokin suunnanmuutos. Niin kauan, kuin henki pihisee, on mahdollisuus tehdä hyvää ja vaikuttaa. Ja niin minä aion tehdä.
Uskon vahvasti siihen, että löydämme tien toistemme luokse ja opimme olemaan yhteydessä toisiimme ja tekemään parempia päätöksiä.
Uskon vakaasti myös siihen, että maaseutu halutaan elävöittää uudelleen, ja yksi keino ovat uudistavat yhteisöt. Se ei tarkoita menneeseen palaamista, vaan moniulotteista tarkastelua; mikä oli hyvää ennen, mikä on hyvää nyt, mikä on hyvää tulevaisuudessa, ja millaisen tulevaisuuden haluamme tehdä näistä aineksista? Ja sitten käärimme hihat ja teemme.
Uskokaa pois, tämä aika ei ole parasta, mihin ihminen pystyy. Pystymme paljon parempaan. Mutta on muistettava, että pystymme vain siihen, mihin uskomme pystyvämme, emme enempään, emmekä vähempään.
Intuitio - päätöksenteon apurini 