Syväluotausta tutkimuksentekoon

Tässä blogiartikkelissa sukellan hieman syvempään päätyyn tunteissani ja havainnoissani. Pohdin, millaista on tehdä tutkimusta näin väitöskirjapolun alkuvaiheessa. Lisäksi hipaisen haastateltavieni innoittamana vähän kulutusta, ja sitä, mikä on riittävää – eilisen maailman ylikulutuspäivän kunniaksi.

Minä olen onnellisessa asemassa, sillä olen saanut rahoituksen tutkimukselleni neljäksi vuodeksi. Saan keskittyä siihen, mistä moni vain haaveilee, enkä aina edes ymmärrä, miten vaikeaa tutkimusrahoitusta voikaan olla saada. Kiitän Maj ja Tor Nesslingin säätiötä luottamuksesta, ja samalla painin riittämättömyyden tunteiden kanssa.

Työskentelenkö riittävän tehokkaasti? Täytänkö odotukset? Olenko oikeasti kykenevä tekemään vaikuttavaa tutkimusta? Minähän en ole käynyt edes lukiota, miten voisin olla ihan oikea tutkija? Ja kuka minä oikeastaan olen sanomaan mitään näistä asioista?

Minulla on kerrassaan upea mahdollisuus tuoda esiin jotain, mitä kukaan muu ei tiedä. Ja haluan tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla.

Oivalsin nimittäin, että vain minä tiedän, mitä nämä ihmiset ajattelevat tutkimukseni aiheista, mutta kukaan muu ei tiedä, mitä he ajattelevat. Ja usein kenenkään muun ei uskota ajattelevan samoja asioita, kuin itse. Pitääkö se paikkansa? Siitä lisää myöhemmin.

Tutkimuksen tekemisen arkea

Käytännössä väitöskirjatutkimuksen tekoon kuuluu opintoja yliopistolla, tutkimuskirjallisuuden lukemista, aineiston hankintaa ja analysointia sekä kirjoittamista. Lisäksi se sisältää paljon ajatustyötä ja vaatii istumalihaksia – jälleen elämäni paradokseja; tutkimus on intohimoni, mutta inhoan istua tietokoneen äärellä. Ja ylipäätään istua. Miten usein olenkaan kuullut kehotuksen: ”istu alas”. Paikallaanoleminen ei ole minun juttuni.

Syy siihen, miksi litteroin haastatteluja vasta nyt, on niiden laatu. Nämä viljelijät ovat minulle tuttuja Carbon Actionin alusta asti, osa jo pidemmältäkin aikaa. He ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka emme olekaan sanan varsinaisessa mielessä ystäviä. En osaa tarkemmin määritellä suhdettamme, mutta heidän elämäntapahtumansa hyvässä ja pahassa koskettavat minua. Ihailen ja arvostan heidän kehittyneitä ajatuksiaan sekä antautumistaan työlleen. He merkitsevät minulle.

Jokainen haastattelu kesti noin kaksi tuntia, ja tuon 50 tunnin aikana aikana sain kuulla 25 erilaista tapaa tehdä päätöksiä, käyttää intuitiota ja kokea luontoyhteyttä. Haastatteluaiheiden lisäksi kuulin ja näin asioita, jotka koskettivat minua syvästi. Me ihmiset kamppailemme niin monenlaisten asioiden parissa, eikä kukaan ole suojassa elämältä. Keskeistä on se, miten asioiden suhtaudumme.

Uskommeko, että edessä on kaikesta huolimatta hyvää? Luotammeko, että asiat kuitenkin järjestyvät? Pidämmekö yllä toivoa?

Nämä intensiiviset ja mielenkiintoiset haastattelut antoivat minulle niin ylitsevuotavasti, että minun oli pakko antaa itselleni aikaa litterointien aloittamiseen. Kaikki ne kokemukset ja ajatukset jotka sain, ovat vain minulla. En voinut keskustella niistä edes parhaan ystäväni eli puolisoni kanssa, sillä hänkin tuntee nämä samat viljelijät, ja olisi voinut yhdistää kenestä puhun.

Olin ajatellut tuntevani tutkimusalueeni jo melko hyvin, mutta yllätyn joka päivä siitä, miten monta kerrosta ymmärrykseen voikaan tulla lisää, ja miten paljon syvyyttä asiat voivat saada. Kun ymmärtää, miten vähän tietää, ja miten paljon vielä voikaan oppia, se tekee ihmisen äärimmäisen nöyräksi ja pieneksi. Ja samalla kiitolliseksi siitä, että on saanut tämän mahdollisuuden. Se taas saa tuntemaan itsensä suureksi.

Mitä jos aina vain ottaa kaiken?

Haastattelut ja haastattelemani viljelijät pyörivät päässäni usein. Esimerkiksi tänään, kun olin sienimetsässä, tuli mieleeni eräs haastatteluista. Keskustelimme siitä, miten ennemmin pitää säästää, kuin riistää kaikki. Hän käytti myös yhtenä esimerkkinä sienimetsää, vaikka luonnollisesti puhuimme pellosta samassa yhteydessä.

No tietysti sitä punnitsee niitä hyötyjä, että mitä minä saan, jos en ota kaikkea, vaan jätän sinne osan.

Mutta kyllä minä ajattelen sen vähän semmoisena Äiti Maan kunnioittamisena. Että koska se niin runsaskätisesti meitä lahjoo, niin meidän pitää antaa takaisinkin päin.

CARF03

Monet haastattelemani puhuvat tasapainosta, riittävyydestä, kohtuullisuudesta. Näin maailman ylikulutuspäivänä se luo toivoa, joka myöskin oli yksi keskustelujemme aiheista. Näistäkin aiheista kirjoitan tuonnempana lisää, sillä niissä on ammenettavaa vaikka kolmeen väitöskirjaan.

Ja eihän meidän tarvitse ottaa kaikkea – eikä etenkään ostaa kaikkea.

Otetaan vain se, mikä riittää. Myös itsestämme irti. Itsensä piiskaaminen ja yletön suorittaminen on liian ottamista itseltä, ja myönnän, että syyllistytyn siihen aivan hävettävän usein. Ja yleensä vaatimukset ovat aivan omiani ja itse luomiani.

Tajusin juuri, että jos vietän jatkuvasti omien voimavarojeni ylikulutuspäivää, käy ennen pitkää huonosti. Vähempikin riittää. Meille kaikille.

Lasteni suureksi noloudeksi olen päättänyt tubettaa, huolimatta siitä, että olen keski-ikäinen, meikitön nainen, en siis mikään kiiltokuvatubettaja. Tässä kuitenkin terveiset metsästä.